jaanan ajatuksia

Kalevalaisten Naisten Liitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keräävät suomalaisten päiväkirjamerkintöjä tältä päivältä 2.2.2009. Lisää ohjeita löytyy täältä mutta toisin sanoen voi vapaasti kirjoittaa päivänsä tapahtumista aanelosen verran. Päiväkirjamerkintänsä voi lähettää helmikuun loppuun mennessä, tänään ei tarvitse kaikkea ehtiä tehdä, kunhan tapahtumat ovat tältä päivältä.

Itse olen kirjoitusta jo väsännyt, se kun on paljon mukavampaa hommaa kuin kodin siivoaminen tai pyykkien laittaminen, jotka myös ovat jonossa odottamassa, ja helpompaa kuin parit opiskelutehtävät, jotka odottavat myös tekijäänsä.

Itsenäisen Janakkalan kauden ensimmäinen valtuustokokous kesti vajaa kolme tuntia. Ensin kahlattiin läpi lukuisia pykäliä luottamushenkilövalintoja sopuisasti neuvottelujen mukaisesti. Itselleni tuli muutama pesti ja niistä tärkeimpänä kasvatus- ja koulutuslautakunnan jäsenyys.

Lisäksi oli pari tyypillistä alkuvuoden pykälää: ilmoituslehtien valinta ja tonttihintojen vahvistus. Kunnan ilmoituslehdiksi valittiin päätösesityksen mukaisesti Hämeenlinnan Viikkouutiset ja Janakkalan Sanomat. Ensin mainittu on siitä merkillinen ilmaisjakelulehti, että se tulee myös laajan kuntamme kauimmaisiin kolkkiin, kuten tänne Lopen rajan tietämiin. Erittäin positiivista siis, että lehti-ilmoittelu tavoittaa nyt kaikki kuntalaiset.

Tonttihintojen raameista lähti alkuun pitkä hedelmällinen keskustelu peruspalvelujen turvaamisesta uusia asukkaita houkuteltaessa. Meillä on tällä alkaneella kaudella haasteita erityisesti terveyspalvelujen kuntoon saattamisessa ja päivähoidon ja peruskoulutuksen riittävistä resursseista huolehtimisessa. Uskon kuitenkin Janakkalan selviytyvän näistä haasteista. Yhteistyöllä, myönteisellä asenteella ja ihan raa’alla työllä.

Uusi vuosi tuo joitakin muutoksia elämääni, kuten varmaan monen muunkin elämään: uusi valtuustokausi alkaa (valtuuston järjestäytymiskokous on 26.1., siitä lisää aikanaan), alan taas kulkea yliopistolla puolisäännöllisesti, että saisin opinnot eteenpäin - - - - ja kuopukseni täyttää tänä vuonna kolme. Alle kolmevuotiaiden janakkalaisille perheille on myös merkittävä muutos: lasten kotihoidontuen Janakkala-lisä astui voimaan 1.1.2009.

Aloin tänään selvitellä, miten kuntalisän saaminen käytännössä tapahtuu. Kunnan uusituilta sivuilta löytyy kohta Janakkala-lisät, jossa sanotaan, että lisää haetaan ja maksetaan Kelan kautta. Niinpä kirjauduin sisään Kelan sähköiseen asiointipalveluun ja huomasin yllätyksekseni, että en ole saanut kuopuksen 2-vuotispäivän jälkeen kotihoidontukea ollenkaan. Uuups! Tarkistussoitto paikalliseen toimistoomme ja näin asia todellakin oli. Olen siis aikanaan joko tarkoituksella hakenut ensin vain vuodeksi kotihoidontukea tai sitten olen vahingossa kirjoittanut hakemukseen väärän vuosiluvun, kukas sen nyt enää muistaisi.

Onneksi tukea voi hakea vielä takautuvasti puolen vuoden ajalta, eli ehdin juuri ennen sitä. Asiointipalvelussa hakemuksen jättäminen onnistui varsin helposti. Samalla puhelimessa tuli varmistettua se, että lasten kotihoidontuen Janakkala-lisää ei tarvitse erikseen hakea vaan se maksetaan automaattisesti kaikille Kelan lasten kotihoidontuen saajille. Tätä kunnan kotisivuilla ei (vielä) lue selkeästi.

Hämmensimme tänä iltana valtuustossa melkoisen isoa soppakattilaa. Esityslistalla viimeisenä oli Ruokapalveluselvitys, joka koskee kaikkia kunnan ateriasuoritteita, siis vajaata 3500 päivittäistä ateriaa. Selvitys oli tehty konsulttien ja virkamiesten muodostaman työryhmän toimesta erityisesti siksi, koska meillä on kunnassa monta huonokuntoista isoja remontteja vaativaa aluekeittiötä (= valmistuskeittiö, jossa valmistetaan ruokaa myös muualle kuljetettavaksi).

Selvityksessä on paljon hyviä huomioita. Keittiöiden tila on setvitty perusteellisesti. Prosesseista on löydetty korjattavaa ja joitakin asioita korjattu jo selvitystyön aikana. Esimerkiksi reseptejä on uusittu ja tarkennettu, annoskoot alettu punnita ja biojätteeksi päätyvän ruoan määrää saatu vähennettyä huomattavasti. Joidenkin aluekeittiöiden kunto on huono, joidenkin suorastaan kriittinen. Kaikkiin saneerauksiin olisi lähivuosina tarvittu paaaaaljon rahaa. Tästä(kin) syystä selvitysryhmä päätyi esittämään yhden keskuskeittiön mallia. Alle 3500 ateriaa on pieni määrä, sanoivat pääkaupunkiseutulaiset konsultit jo valtuustoinfossa edellistä kokoustamme ennen.

Näin tavallisena kotikokkina tuntui aluksi todella hurjalta tuo ”pienen” uuden keskuskeittiön suunnitelma. Raportin luettuani aloin kuitenkin ymmärtää vähän paremmin. Selvitystyöryhmän arvioiden mukaan perustamiskustannukset menevät suunnilleen samoihin saneerausvaihtoehdon kanssa. Toimintakuluissa on saatavissa huomattavia vuosittaisia säästöjä yhden keskuskeittiön mallissa, laadun paranemista lupaillaan jne. Parasta selvityksessä mielestäni oli työryhmän suositus ruokien muuttamisesta edelleen niin, että pata- ja vuokaruokia lisätään ja kappaleruokia (eli suoraan sanottuna einespihvejä yms.) vähennetään. Se kuulostaa oikealta ruoalta. Tosin syntyisi sellaista ruokaa varmaan pienemmissäkin keittiöissä.

Kuten HäSakin jo nettisivuillaan kertoo, valtuusto päätti, että yhden keskuskeittiön rakentamista aletaan valmistella. Päätös ei kuitenkaan ollut suoraan esityslistan mukainen vaan äänestimme kahdesti. Jälkimmäisen äänestyksen tuloksena päätimme lisäksi, että ne kolme kyläkoulua (Löyttymäki, Tanttala, Tarinmaa), joilla vielä on oma valmistuskeittiö, saavat ne myös pitää. Kyseisten koulujen keittiöt ovat kaikki melko hiljattain saneerattuja tai muuten hyväkuntoisia.

Keskuskeittiö on valmis joskus ensi vuosikymmenellä eli on aikaa sopeutua ajatukseen ruoan suurtuotannosta. Päätimme vasta vähän - päätöksen sisältö muotoutuu hankesuunnitelmavaiheessa, jossa ruokien tilaajille eli sivistystoimelle ja perusturvalle annetaan tilaisuus saada äänensä kunnolla kuuluviin. Yksityiskohdat muotoutuvat sen jälkeen. Tavoitteena on joka tapauksessa tuottaa laadukasta ruokaa lapsille ja vanhuksille, jotka kunnallisen ruokapalvelun pääasiallisia käyttäjiä ovat.

P.S. Ensi vuoden veroprosentti pidettiin ennallaan. Siitä ei pitkään tarvinnut keskustella tänään, joten sen jälkeen jaksoimmekin soppakauhaa käännellä noin puolitoista tuntia.

Sähköistä äänestystä sitten kokeiltiin. Yle uutisoi 30.10. sähköisen äänestyskokeilun menneen hyvin. Kuitenkin jo ainakin edellisenä päivänä muissa tiedotusvälineissä, kuten esim. Hesarissa kirjoitettiin tässä kokeilussa kolmessa kunnassa kadonneesta yhteensä 232 äänestä. Aika hyvin meni - mitä nyt jokunen ääni hukkui taivaan tuuliin. Jostain syystä hukkuneet äänet eivät kiinnosta Yleä.

Oikeusministeriön mukaan äänien kirjautumatta jääminen johtuu todennäköisimmin äänestäjien virheestä. Helppo vastaus, atk-tumpelot siis toimivat väärin. Surffailin tässä sähköiseen äänestämiseen kriittisesti suhtautuvan vihreän kansanedustajan Jyrki Kasvin kotisivuilla, josta huomasin käyttäjien raportoineen hänelle, että itse asiassa järjestelmä ei ollut reagoinut käyttäjien painalluksiin. Effin (Electronic Frontier Finland) sivuilta (johon sain linkin kirjoitettuani aikaisemmin sähköisestä äänestämisestä) löytyy 28.10. päivätty lehdistötiedote ja runsaasti kriittistä tarkastelua sähköisen äänestämisen haitoista.

Mielenkiinnolla odotan, milloin Yle havahtuu uutissivuillaan siihen, ettei tämä olekaan niin auvoista. Olisivathan he tietysti voineet esimerkiksi lukea Oikeusministeriön tiedotteesta muutakin kuin ruusuisia kuvia maalailevan otsikon. Vaikka osa äänestäjistä olisi antanut kuinka myönteistä palautetta tahansa niin yli kahdensadan äänen hukkuminen on vakava virhe. Sitä eivät voi korjata edes uudet vaalit kyseisissä kunnissa, sillä äänestäjät ovat vaalipäivän jälkeen saaneet niin paljon uutta informaatiota joka tuutista, mm. vaalien tuloksista, että sillä on varmasti vaikutusta heidän äänestyskäyttäytymiseensä tavalla tai toisella.

Kiitos kaikille äänestäjilleni, tukijoukoilleni ja muuten vain hengessä mukana olleille!

Tällä kokoonpanolla jatketaan ensi vuonna.

Minuun otti heti aamulla yhteyttä huolestunut kuntalainen. Hän oli puolisonsa kanssa käynyt äänestämässä ja molemmat olivat äänestyskopeissaan huomanneet saman: lyijykynä ja äänestyslipuke eivät tahtoneet tehdä yhteistyötä. Lyijykynä oli kova ja jälki ei meinannut jäädä näkyviin lipukkeeseen. Lupasin välittää tiedon eteenpäin ja soitinkin kunnan keskusvaalilautakunnan puheenjohtajalle.

Äänestäminen ei saa vaatia sitä, että äänestäjän on poikettava normaalista tavasta kirjoittaa: numero täytyy siis tulla selkeästi näkyviin normaalilla kynän painamisella ja yhdellä kirjoittamisella ilman erillistä viivan vahvistamista. En tiedä, onko keskusvaalilautakunnilla tapana testata koppeihin laitettavia kyniä myös kulloinkin käytävän vaalin äänestyslipukkeisiin tai vastaavaan paperiin kuin mitä niissä on käytetty. Syytä kyllä olisi. Itse sain vastauksen, että kynät ovat samat kuin aina ennenkin, joten  arvelen ongelmien johtuvan paperilaadusta. Kovempi kiiltävämpi paperi vaatii pehmeämpilyijyisen kynän.

Voi kuulostaa pikkujutulta, mutta äänestämisessä kaiken täytyisi toimia moitteettomasti. Toivottavasti kynäasia on puheluni jälkeen selvinnyt eikä illan laskennassa ilmene epäselvyyksiä. Äänestäjänä kannattaa muistaa, että vaalitoimitsijoilta voi käydä pyytämässä parempaa kynää, jos ongelmia on, tai voi myös käyttää omaa kynäänsä, jos sellainen taskusta tai käsilaukusta löytyy.

Kahdeksan vuotta sitten lähdin pikaisella päätöksellä kunnallisvaaliehdokkaaksi. Vaalipäivän koittaessa en tiennyt, toivoinko todella läpipääsyä vai en. Olisin varmaan toivonut, jos olisin uskaltanut. Vaalipäivänä pakenimme jännitystäni kylään ystäville aivan eri paikkakunnalle. Illalla takaisin kotipihaan saavuttuamme kännykkään alkoi ropista tekstiviestejä. Olin oikeasti iloinen - ensikertalainen kunnanvaltuutettu.

Neljä vuotta sitten tuntui luonnolliselta jatkaa ehdokkaana. Olin vasta päässyt valtuustotyöskentelyn alkuun, sillä ensimmäisestä kaudestani olin kaksi vuotta ”virkavapaalla” mieheni ulkomaankomennuksen vuoksi.

Tänä vuonna jatkamispäätös oli edelleen hyvin helppo ja allekirjoitin ehdokassuostumukseni ensimmäisten joukossa. Olen ilmeisen hämäläinen, ja nyt minusta tuntuu siltä, että alan vasta päästä todella vauhtiin. Tietysti vauhdillani on ollut ulkomaankomennuksen lisäksi muitakin hidasteita tämän kuluneen kahden valtuustokauden aikana – olemmehan kasvattaneet sinä aikana perheen lapsiluvun kahdesta neljään.

Kokemus ei ole poistanut jännitystä. Joka kerta on ansaittava äänestäjät uudelleen, mieluiten ei vain juuri ennen vaaleja vaan koko neljän vuoden toiminnalla. Itse olen ollut aikaisempaa aktiivisempi viimeisen vuoden aikana mutta se johtuu kyllä ihan perhesyistä. Vaikka kuopukseni olikin vauvana joskus valtuustossa mukana niin ei vauva-aika ollut aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Krooninen väsymykseni on alkanut vasta viime kuukausina hellittää.

Huomenna lauantaina jalkaudun vielä aamuvarhaisesta alkaen ensin Turengin torilla piipahtamaan, sitten Tervakoskelle vähän pidemmäksi aikaa. Ilmatieteenlaitos lupaa huomiselle kaunista ilmaa toisin kuin vaalipäivälle sunnuntaille mutta toivottavasti ne, jotka eivät ole vielä äänestäneet, jaksavat lähteä liikkeelle äänestyspaikoille säässä kuin säässä. Kaikilla vaaleilla on merkitystä ja äänestysoikeus on mielestäni oikeuden lisäksi suorastaan kansalaisvelvollisuus. Vain äänestämällä voit vaikuttaa, joten anna äänesi kuulua!

P.S. Itse olen yleensä käynyt äänestämässä vasta varsinaisena vaalipäivänä, koska se tuntuu minusta juhlallisemmalta kuin ennakkoäänestys. Tällä kertaa kuitenkin piipahdin vaalibussissa eli kirjastoautossa viime lauantaina, jotta ehdin paremmin kummitytön syntymäpäiville sunnuntaina. Vaalibussimme oli oikein hieno ja hyvä! Muistan myös äänestäneeni joskus postissa Lappeenrannassa ja suurlähetystössä Lontoossa - varsinkin viimeksi mainittu oli ainutkertainen kokemus elämässäni. Jonotimme vuoroamme kohtuullisen pitkään ja äänestämisen jälkeen kävelimme lasten kanssa Hyde Parkiin piknikille koleassa helmikuisessa säässä. Taisi tosin olla lämpimämpää kuin täällä tänään.

”Koti on vanhuksen paras paikka”, lukee vaalilehdessämme, ja samoilla linjoilla taitavat olla kaikki muutkin puolueet. Totta tiettyyn pisteeseen saakka eli kannattaa tukea vanhusten mahdollisuuksia asua omassa kodissaan omaishoidontuen, kotihoidon ja muiden tukimuotojen keinoin, kun heidän fyysinen tai psyykkinen kuntonsa sen vain sallii.

Eilen illanviettomme ystävien kanssa muutti muotoaan, kun kaksi meistä lähti etsimään tunteja kadoksissa ollutta 90-vuotiasta. Katoaminen selvisi vasta illan pimeässä, sillä vanhus on virallisesti täysjärkisten kirjoissa, yksinasuva eikä tule toimeen lähimpien naapuriensa kanssa – niiden, jotka ymmärtävät, että hän alkaa olla dementoitunut. Hän oli sopinut menevänsä kävellen saunomaan tuttavansa luokse 1,5 kilometrin päähän ja sopinut soittavansa omaisensa kyyditsemään hänet takaisin. Tuntien päästä tuttava soitti omaiselle, ettei vanhus ole koskaan tullutkaan hänen luokseen. Niin alkoi etsintä.

Tutkimme ensin varmuuden vuoksi vanhuksen asuintalon: kaikki ihmisen mahtuvat kolot sängyn alustaa, kylmiötä, komeroita ja kellaria myöten. Ei jälkeäkään. Poliisi on jo hälytetty aikaa sitten mutta tänne maalle ei tulla hetkessä. Viimeinen näköhavainto vanhuksesta puoli neljän aikaan karvahattuun, takkiin ja kävelykenkiin pukeutuneena, kassi kainalossaan. Mietimme strategiaa, selvitetään poliisikoiran saatavuutta, ystäväjoukosta liikenee seitsemän etsijää, kun yksi jää koko joukon lapsia vahtimaan. Poliisit saapuvat, samat asiat käydään läpi heidän kanssaan. Lähdemme ystäväni kanssa hakemaan lisää vaatetta ja muita auttamaan. Kauhistuttaa tehtävän mahdottomuus: ilta on jo kylmä ja pimeä, lähimetsä todella vaikeakulkuinen mäkineen ja suppineen.

Autolle pihan poikki kävellessämme kuuluu kaukaa huuto: ”auttakaa”. Lähdemme juoksemaan pellon poikki metsän laitaan, matka tuntuu pitkältä ja kunto huonolta, savinen maa liukuu saappaiden alla. Poliisi tulee hetken päästä perässämme. Tarpeeksi lähelle päästyämme näemme vanhuksen metsän laidassa ojan toisella puolella seisomassa. Karvahattu on kadonnut, samoin toinen lapanen. Vanhus hymyilee lapsen tavoin eikä huudoistaan huolimatta ole edes hädissään. Hänen kätensä ovat lämpimät, kuusi tuntia kadoksissa olleen.

Häntä kotiin kävelyttäessämme jututamme häntä, poliisi, ystäväni ja minä. Vanhus kertoo olevansa saunasta tulossa eikä muistanut ottaa taskulamppua mukaan. ’Eihän hänellä mitään hätää ollut, hän tiesi, että tie on tuolla.’ Vaatteissa on runsaasti neulasia emmekä voi kuin arvailla, missä kaikkialla hän on kuusi tuntia harhaillut, siitäkin ajasta puolet pimeässä. Kotiin päästyään hän touhottaa edestakaisin ja kiukuttelee kuin pikkulapsi, kun häntä yritetään neuvoa tai auttaa.

Me palasimme kotiin, jotta ystävätkin pääsivät lapsineen omiin koteihinsa. Poliisi selvitti asiaa vielä pitkään kahden omaisen läsnä ollessa. Vanhus kertoi mm. nähneensä linnan valoja, ’sen linnan, jossa häntä pidettiin vankina’. Poliisi painotti hänelle, että metsään ei saa enää mennä yksin. Mutta mitä kävikään tänään? Iltapäivällä vanhuksen nähtiin taas lähtevän kotoa kävelemään, ja metsään tietysti, no sinne saunaan, minne hän eilen oli menossa. Tällä kertaa hänet saatiin kotiin ilman tuntikausien harhailuja, mutta mitä vielä ehtii tapahtua ennen huomista aiemmin sovittua lääkäriaikaa?

Minä tiedän, että oma viikkoni alkaa huomenna puhelinsoitoilla kunnan eri viranomaisille, sillä jotain on tehtävä välittömästi. Tämä vanhus ei selviä kotonaan, koska hän ei ymmärrä, ettei hän enää ymmärrä eikä osaa edes kulkea lähiympäristössään. Hän on saavuttanut sen tilanteen, että koti ei ole hänelle paras paikka.

Äänestäjien taidot ilmaista tahtonsa äänestyslipukkeessa ovat muuttuneet radikaalisti viimeisen sadan vuoden aikana. Ilmari Kiannon aikalaiskuvaus punaisen viivan vetämisestä voi tuntua nykyäänestäjästä varsin alkeelliselta – ei kuulosta kovin vaikealta toimitukselta piirtää viiva kannattamansa ehdokaslistan kohdalle. Sata vuotta sitten kuitenkin suuri osa nykyisestä Pisa-tutkimuksissa hyvin pärjäävästä kansastamme oli lukutaidotonta ja punaisen viivan vetäminen oli iso edistysaskel monelle.

Tällä hetkellä ehdokkaiden suurin huoli itse äänestystapahtumaa koskien lienee se, menevätkö ykköset ja seiskat sekaisin keskenään, seiskat kun ovat pienestä vaakaviivasta luopumisen jälkeen alkaneet muistuttaa enemmän ykkösiä. Enemmän varmaankin kannattaisi olla huolissaan suunnitelmista siirtyä sähköiseen äänestykseen tulevaisuudessa. Tätä jo kokeillaan näissä kunnallisvaaleissa Karkkilassa, Kauniaisissa ja Vihdissä. Kyseessä ei ole netissä äänestäminen vaan äänestyspaikalla sähköisesti tehtävä äänestäminen.

Eilisessä Talouselämässä ilmestyi IT-asiantuntija Harri Hurstin, ”hyvän hakkerin”, haastattelu. Yhdysvalloissa sähköistä äänestystä on käytetty jo useissa vaaleissa ja ääniä on myös mystisesti kadonnut, kuten esim. presidentinvaaleissa Al Gorelta vaatimattomat 16000 ääntä. Hurstin johtama ryhmä teki pyynnöstä kokeen: he saivat äänestysjärjestelmään uitettua viruksen yhdestä äänestyskopista alle kahdessa minuutissa. Ääntenlaskennan alettua virus levisi koko keskusjärjestelmään ja sitä kautta 36 osavaltion äänestysjärjestelmin. Hurstin ryhmä käytti viruksen levittämiseen kämmenmikroa mutta yhtä hyvin se olisi kuulemma onnistunut kännykällä tai ohjelmoitavalla kaukosäätimellä.

Hursti esitti haastattelussa epäilynsä nyt kunnallisvaaleissa kokeilukäyttöön otettavaa äänestysjärjestelmää kohtaan. Talouselämän mukaan hän ihmettelee, miksi järjestelmä on tilattu yritykseltä, jonka omistus ei ole julkinen. Hänen mielestään ainoa turvallinen äänestystapa on perinteinen käsin laskettava lippuäänestys, jossa luonnollisesti joskus tapahtuu laskentavirheitä, koska ihmiset ovat erehtyväisiä. Lehden mukaan oikeusministeri Tuija Brax kommentoi sähköistä äänestämistä näin: ”haittoja ei ole toistaiseksi tiedossa ja ajatus vaalituloksen sabotoinnista menee science fictionin puolelle”. Perustuuko tämä käsitys luottamukseen järjestelmätoimittajien paremmuudesta hakkereihin verrattuna vai uskoon siitä, että suomalaiset ovat rehellisiä eivätkä yritä manipuloida vaalituloksia vaikka siihen kykenisivätkin?

Olisi jo aika luopua siitä uskosta, että me suomalaiset olemme jotenkin parempia, rehellisempiä, kiltimpiä ja kuuliaisempia jne. kuin muunmaalaiset ja varsinkin amerikkalaiset. Yhdysvalloissa on järjestelmä, johon hakkeroituminen on mahdollista usealla eri tavalla, joista varmasti useita on käytettykin – niistähän ei jää jälkeä. Mitä syytä meillä on olettaa, että suomalainen tietojärjestelmätoimittaja pystyisi tekemään aukottoman järjestelmän? Eikä meillä ole myöskään syytä olettaa, etteikö tässä nörttien luvatussa maassa löytyisi myös niitä, jotka sekä kykenevät että haluavat siihen järjestelmään murtautua.

Itse olen tyytyväinen siihen, että meillä vielä piirretään äänestyslippuun lyijykynällä seiskoja ja muita numeroita (minulle kiitos 84). Talouselämän ansiokas haastattelu muutti aiemmat pienet epäilyni sähköisen äänestyksen suhteen avoimeksi kritiikiksi. Toivon, että asiasta heräisi mediassa enemmän keskustelua, sillä tähän asti keskustelu on ollut melko vähäistä.